TEEMA RS MUSAIHME:
Olen perisuomalainen kaikella tavalla. Olen syntynyt Suomessa, minulla on Suomen kansalaisuus, puhun suomen kieltä lasteni ja perheeni kanssa ja koko sukuni asuu Helsingissä. Ollessani kuusivuotias 1976 äitini avioitui uudelleen ja muutimme hänen aviopuolisonsa asuinpaikkakunnalle, Tukholman viereen (Täby). Oli kummallinen olotila ja päässäni pyöri tuhannet ajatukset. Minulla ei ollut minkäänlaista käsitystä maailmasta. Luulen, että tämän päivän lapset tietävät paljon enemmän maantiedosta kuin minä silloin. En ymmärtänyt käsitettä ”Ruotsi” ja funtsin hiljaa itsekseni: ”Mikähän se Ruotsi voisi olla”? En osannut kieltä, mikä lisäsi vain ulkopuolisuuden tunnetta, vaikka sainkin ystäviä aika nopeasti. Kaipasin suunnattomasti isoäitiäni (Mumtski). Hän oli läheisin ystäväni. Ollessani seitsenvuotias hän vei minut Helene Schjerfbeck-näyttelyyn, kävimme elokuvissa ja hän innosti minua kirjoihin. Hän oli minun oma tyyli-ikoni – viileä ja tyylikäs Chanel-daami – ja hän ymmärsi kaiken. Hän kuoli minulle suunnattoman tärkeänä ihmisenä, kun olin 30-vuotias. Alan muistuttaa häntä enemmän ja enemmän.
Suomi on paikka, joka herättää minussa hurjan paljon tunteita. Koen ylpeyttä kaikkeen kauneuteen, puhtauteen ja hyvään, mikä liitetään Suomeen ja päinvastoin syyllisyyttä rumuuteen, likaisuuteen ja pahaan. Minussa herää hyvin helposti eloon tunteellinen ja melodramaattinen persoona, riittää kun näen jonkin dokumentaarin tai olen muutaman tunnin maassa, rakastun.
Kirjoittaessani kahta ekalevyä oli tärkeää kirjoittaa juuri siitä, mikä kosketti minua eniten, siitä mikä oli minulle tärkeintä koko elämän kirjossa; suomalaisuus on yksi näistä osa-alueista. En ole varma kuuluuko se aina, mutta useissa biiseissä vaellan eri puolilla Helsinkiä vuorokauden ja vuoden eri aikoina. Olematta mikään musiikkiteoreetikko – en osaa analysoida musiikkiani – luulen, että suomalaisuus heijastuu kuitenkin musiikissani. Suomalainen musiikkihan on mollivoittoista ja nostalgista, se sisältää voimakkaita tunteita, rakkautta ja kuolemaa. Tätä on myös minun musiikissa. Levylläni ”Helsinki” laulan maailman kauneinta kieltä. Olin suunnittelemassa matkaa Tjörn-saarelle, kun mieletön koti-ikävä – Helsinkiin - iski pintaan. ”Helsinki tule mut hakemaan, tule, nyt mennään”, laulan.
Syy, miksi aiemmin näkymättömät ruotsinsuomalaiset ovat nousseet pinnalle musiikkialalla, johtuu yksinkertaisesti siitä, että he tekevät hyvää musiikkia. Markus Krunegård, Frida Hyvönen… he ovat pirun hyviä. Tällainen artistien näkyvyys on ehdottomasti uusi ylpeydenaihe, jonka kyllä kaikki tunnistamme. Kasvuvaiheessa teimme valinnan: joko hävetä kuolemakseen alkuperäänsä, sitä että tulee jostakin Jumalan hylkäämästä maasta, jossa kaikki ovat rumia, jossa ihmiset eivät osaa puhua englantia, ja maasta joka kulkee jälkijunassa kaikin tavoin – myös sen maan kieli on karheaa. Tai vaihtoehtoisesti olla hullun ylpeä kaikesta tästä. Minä valitsin jo varhain viimeksi mainitun vaihtoehdon. Olen tosiylpeä alkuperästäni, enkä pystyisi antamaan itselleni anteeksi, jos se ei saisi sijaa musiikissani.”
Anna Järvinen on perisuomalainen, ruotsalainen muusikko, joka asuu Tukholmassa. Hän on julkaissut kaksi sooloalbumia ”Jag fick feeling” (2007) ja ”Man var bland molnen” (2009). Hän myös piirtää ja asettaa piirroksensa näytteille alkusyksystä yhdessä isänsä, Seppo Järvisen, kanssa Grappo Galleriaan, Helsingissä ja lokakuussa Espoon Hanasaaren Kulttuurikeskukseen. Parhaillaan hän työstää uutta musiikkia ja uusia kuvia.
Teksti: Nana Håkansson
Valokuva: JH Engström