Pakina
ASKO SAHLBERG: VARJOISTA SYNTYI LEHTI
VARJOISSA TAPAHTUU. Ihmiset haaveilevat, ihmiset kohtaavat, syntyy laitakatujen inhimillistä kulttuuria. Joskus jonkun huimapäinen idea uskaltautuu esille ja on pian kaikkien nähtävillä. Valtakulttuurin sivussa syntyy uutta, näkyvää kulttuuria.Näin tapahtuu tämän tästä.
Näin on tapahtunut myös nyt.
Sillä uusi kulttuurilehti on kulttuuria. Sen täytyy olla, kun kerran kaikki on. Göteborgin Oopperassa esiintyvä diiva ja liiketalon käytävässä esiintyvä katusoittaja, kulttuuria molemmat! Jaguarinsa käynnistävä liikenainen ja puistonpenkillä nuokkuva rähjäinen mies, kulttuuria, kulttuuria!
Siksi kulttuurin ei tässä lehdessä tarvitse olla elitististä tai populistista. Sellaista eroa ei tarvitse tehdä. Tälle lehdelle riittää hyvin, että se on kulttuuria. Lue: että se on ihmisten tekemää, että se syntyy ihmisistä. Että se koskettaa toisia ihmisiä ja elää toisten ihmisten ehdoilla.
Minä olen ruotsinsuomalainen kirjailija. Se merkitsee, että minuun vaikuttaa kaiken aikaa kaksi kieltä. Se merkitsee myös, että minun pitäisi muodostaa silta kahden maan, kahden kulttuurin välille.
Me ruotsinsuomalaiset olemme kokoomme nähden hiljainen vähemmistö. Liian hiljainen, jos minulta kysytään. Liian nöyrä, liian vaatimaton. Voisimme olla ylpeitä siitä, että meidän kulttuurimme voi määritellä kolmella tavalla: se on ruotsinsuomalaista kulttuuria, suomalaista kulttuuria ja ruotsalaista kulttuuria. Siksi meidän pitäisi olla välittäjiä. Siksi meidän pitäisi rakentaa siltoja. Tai oikeammin: nähdä, että sillat ovat olemassa ja niille tarvitsee vain työntää jalkansa.
TÄMÄN LEHDEN TARKOITUS ON OLLA tuollainen silta. Siksi ei ole vain luonnollista, vaan suorastaan välttämätöntä, että tämä lehti tehdään kahdella kielellä. Yhdellä jalalla voi seisoa, mutta kahdella jalalla seisoessa on helpompi katsella ympärilleen ja nähdä maailma.
Minulle tapahtui jotain, kun minua pyydettiin tämän lehden kirjallisuudesta vastaavaksi toimittajaksi. Olin elänyt pitkään omissa oloissani, yhteiskunnasta sivussa. Olin tehnyt sitä mitä kirjailijat tekevät: istunut pienessä työkammiossani luomassa omia maailmojani. Epäilemättä minusta oli jo tullut hiukan höperö. Voi olla, että varpaankynteni olivat jääneet leikkaamatta.
Nyt jouduin yllättäen pohtimaan suuria kysymyksiä. Mitä on kirjallinen kulttuuri? Mikä on ruotsin kielen ja suomen kielen suhde? Onko Suomen ja Ruotsin kirjallisen nykykulttuurin välillä suuri ero? Mistä kannattaisi kirjoittaa? Kenelle pitäisi kirjoittaa? Pitäisikö minun alkaa taas harjata hampaani ja ostaa uudet sukat?
Mietiskelin kaikkea tätä aikani. Tulin siihen tulokseen, että meillä on ikävä taipumus mietiskellä liikaa. Pohdimme tulevia tekojamme, niiden oikeutusta. Saamme uusia ideoita ja pysähdymme miettimään, kannattaako ne toteuttaa. Siksi meiltä jää tekemättä niin paljon. Me istumme ja pohdimme sen sijaan, että tekisimme jotakin. Meiltä puuttuu uskallusta. Parempi on, että toimimme tässä ja nyt! Kun hautaan joskus joutuu, siellä viitsii tuskin edes kylkeä kääntää.
Siksi minun oli helppo vastata tämän lehden päätoimittajalle myöntävästi. Minun ei tarvitse ajatella tämän lehden tulevaisuutta. Minun ei tarvitse ajatella ensi vuotta, ensi kuukautta, ensi viikkoa. Pääasia on, että istun juuri nyt kirjoittamassa näitä sanoja.
Sillä elämä tapahtuu tässä ja nyt. Elämä syntyy tässä ja nyt. Elämä huohottaa minun kasvoilleni. Minun sanani ovat elämää.
TÄSSÄ NUMEROSSA MEILLÄ ON ESILLÄ kaksi aikamme johtavista suomenruotsalaisista kirjailijoista Kjell Westö ja Monika Fagerholm. Molemmilla on vakiintunut lukijakunta Suomen lisäksi myös Ruotsissa. He edustavat parasta mitä suomalaisella nykykirjallisuudella on tarjota, ja siksi heidät kannattaa esitellä.
Tämä ei merkitse sitä, että tahtoisin nostaa esille jonkin tietyn osan lehtemme sisällöstä. Lehden käyttöohje kuuluu: lue joka sana. Elämässä kaikki liittyy kaikkeen ja näennäisesti toisistaan irrallisista ilmiöistä löytyy usein yllättäviä yhtymäkohtia. Tämän minä olen elämästä oppinut.
Myönnän, etten osaa keittää makaroneja ja että nenäkarvojen leikkaaminen vie aikaa, mutta uskokaa minua tässä asiassa: kaikki kulttuuriteot ovat arvokkaita tekoja.
Asko Sahlberg (s.1964) on kirjailija ja Sheriffin kirjallisuudesta vastaava. Hän on julkaissut kahdeksan romaania, saanut monia kunnianosoituksia ja hän on ollut Finlandia-ehdokas. Hänen historiallinen romaaninsa Tammilehto oli Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoehdokas 2006. Hänen tuotantoaan on käännetty mm. ruotsiksi ja saksaksi. Hänen yhdeksäs romaaninsa julkaistaan keväällä 2010.
THELLA JOHNSON: KADONNEET SUOMALAISET TEINIVUODET
Näetkö mitä on tapahtunut maallesi, mitä sinulle on tapahtunut?
Kysymys on askarruttanut mieltäni siitä lähtien, kun se soi brutaalisti CD-soittimestani seitsemän vuotta sitten. Yllä olevat tekstirivit aloittavat uskomattoman Ultra Bra-yhtyeen Kalifornia-levyn yhden kappaleen. Bändi on suomalaisen 1990-luvun popmusiikin ihme. Heidän runollisia, humoristisia ja arkipäivän poliittisia tekstejä kirjoitti muiden muassa Suomen nykyinen työministeri, Vihreän Liiton monilahjakas puheenjohtaja, Anni Sinnemäki. Tietenkin tähän kappaleeseen sisältyy myös sanoma, tyyliin Nato-keskustelu tai euron käyttöönotto levyn julkaisemisvuoden tapahtumiin liittyen, mutta minulle se merkitsi kiintopisteen etsintää; juurten ja yhteenkuuluvuuden sovittamista kotimaahan, joka minulla oli vaikkei ollutkaan.
Jossain vaiheessa matkalla ruotsalaiseen aikuisuuteen oli yksi palapelin osanen joutunut hukkaan. Kun 22-vuotiaana kuulin ”Ultrat” ja menetin itseni heidän salaviisaaseen levymaailmaansa, oli ajoitus ironisen huono. Yhtye oli vuotta aiemmin hajonnut. Ensimmäinen kosketus musiikkiin, joka tulisi muuttamaan elämäni, tapahtui yhtenä juhannuksena Irlannissa, jossa olin vaihto-oppilaana. Talossa asui uusi suomalaisystäväni, Porista tullut Milja joka oli ihastunut tähän vihreään saareen vuotta aikaisemmin ja työskenteli nyt paikallisessa lounasravintolassa. Milja ja hänen suomalaiset ystävänsä hoilasivat musiikin tahdissa ja muistelivat vanhoja. Istuin sohvalla ja kuuntelin suu auki äimänkäkenä. Milja oli ensimmäinen suomalainen, johon olin tutustunut lähes kymmeneen vuoteen.
Vartuin 1980-luvun Tukholmassa suomalaisen äidin ja puoleksi suomenruotsalaisen isän kanssa. Isänäiti oli tullut Porvoosta siirtolaisena Ruotsiin välirauhan aikaan. Äiti syntyi Tampereella, varttui aikuiseksi Pohjois-Suomessa, Raahen-kaupungissa, valmistui ylioppilaaksi Helsingissä ja ajautui Tukholmaan 1975 oltuaan hyttiemäntänä laivalla. Äidin ansiosta ja hänen päättäväisyydestään puhun vielä tänäänkin sujuvaa suomen kieltä.
Koulussa minulla oli pari samanlaisen taustan omaavaa luokkakaveria. Ei siis niin kuin teollisuus- ja valimoalueilla, joissa oli kokonaisia suomalaisluokkia, oppilaita nimeltään Suvi, Marja-Leena ja Jere. Säästyin nimitykseltä finnjävel ja ruotsalaisten lasten selkäsaunoilta. Sen sijaan minusta tuli ruotsalainen, jolla oli suomalainen piiloidentiteetti: Tämä pulpahti esiin ainoastaan keskiviikkoisin, kun en mennyt muiden kanssa lounaan jälkeen tavalliselle oppitunnille, vaan suuntasin matkani äidinkielentunnille toiseen kerrokseen. Sitä koki itsenä vähän erikoiseksi eikä se tuntunut ikävältä, pikemminkin hauskalta ja jännittävältä. Opimme uusia sanoja, tutustuimme suomalaisiin kirjailijoihin ja lauleskelimme. Nauroimme keksimillemme suomen ja ruotsin sanayhdisteille, testasimme rajoja sanomalla rumia sanoja suomen kielen opettajallemme Vuokolle, joka vuoroin hymyili lempeästi, vuoroin punastui tai kiukustui voimattomuudesta vastustaa ajanmuutosta.
Kaksi- kolmetoistavuotiaaksi asti olivat sieluni sisäiset maaottelut enemmänkin kuin ystävyysotteluita. Molemmat puolet olivat tervetulleita ja tunsin olevani kotona poissa ollessanikin. Kesäisin olimme maatilallamme Porissa tai äidin parhaan ystävän luona Raahessa. Joskus matkustimme Helsingin laivalla Tukholmasta tervehtimään ruotsinkielisiä pikkuserkkuja Porvooseen. Kaikkialla minua odotti samanikäisiä ystäviä uusin leikein, uusin käyttövalmiin sanoin ja uudet idolit, joita saattoi palvoa. Vietimme äidinäidin ja -isän luona Turussa joulun jälkeiset välipäivät ja uuden vuoden, jolloin selasin viimeisimmät Minttu-sarjat, jotka mummi oli leikannut perheenäitien lehdestä Kotiliesi.
Yläasteella sisäisestä maaottelustani tuli verinen todellisuus. Nyt oli myös minusta tullut finnjävel, jota pojat saattoivat niin tahtoessaan kiusata biljardihallissa. Kuohuvan murrosiän aikana kuulin itseni yhä useammin huutavan Hiljaa! äitini suomenkielisille sanaletkautuksille. En lähtenyt enää muiden mukana Poriin, vaan vietin juhannukset Obsevatorielundenin lammikon vierellä, kalliisti ostettu folköl seuranani.
Kun äidinisä tuli vanhaksi ja sairaaksi, kävin lukiota ja tein muutaman matkan äidin kanssa Turkuun häntä tapaamaan. Kun hänet haudattiin kesällä suomenlipulla verhotussa veteraaniarkussa eräässä Turun kappelissa, muistan kokeneeni itseni vieraaksi seisoessani laulamassa sukulaisille jäähyväislauluksi The Cranberries hautajaiskahvilla. Niin paljon kuin minun olisikin pitänyt kysyä vaarilta sodasta, hänen lapsuudestaan torpassa, joka nyt on kesämökkimme? ja hänen työelämästään tehtaanjohtajana koneteollisuudessa.
Viisi vuotta myöhemmin istuin isäntäväen talossa Irlannissa ja kuuntelin Ultra Brata täysin volyymein. Joitain kuukausia aiemmin oli myös isänäitini kuollut. Taas olin ollut ulkomailla ja matkustanut hautajaisiin. Minua harmitti jälleen kerran kaikki se, mitä en ollut kysellyt sodasta, lapsuudesta, isänäidin muutosta Tukholmaan ja hänen rakkaudestaan isänisääni, jota en tavannut koskaan, sillä hän oli kuollut jo ennen syntymääni. Koin kaiken lisäksi ensimmäisen varsinaisen elämänkriisin ja tuntui siltä, että kaikki on samanaikaisesti niin mahdotonta kuin mahdollistakin. Juhannusilta tarjosi hetken sielunrauhaa ja ajanvietettä stereoiden soidessa mitä ihmeellisintä suomalaista popmusiikkia.
Kahdeksanvuotiaana tiesin, että maailma tuhoutuu, kaksintaistelussa suurvaltojen…
Rakennamme kansalliset identiteettimme niin omien kuin toistenkin muistojen pohjalta. Kun yhtäkkiä kuulin toisella äidinkielelläni kerrottavan siitä miltä tuntuu olla kylmän sodan lapsi, asettui minussa jokin kohdalleen. Minua koetteli niin voimakas kaipuu, että kaski vuotta myöhemmin löysin itseni asumasta kaksiossa, Helsingin Malmilla, työpaikkana YLE. Tällä kertaa viivyin puolitoista vuotta Ultra Bra:n kokoelmalevyn soidessa räjähtävänä soundtrackina, aikuisen minäni löydettyä jälleen toisen kotimaansa:
Maria näyttää meille videoita, juodaan kahvia viiden markan kupeista ja maailma on asioita pullollaan kuten munakas, viisumi, rubikin kuutio ja pelikaani. Älä soita tänne enää koskaan!
1990-luvun Suomen teinivuosimuistojen etsintä on toivoton projekti. Teenpä miten tahansa, en ole koskaan elänyt niitä vuosia lahden toisella puolella. Mutta jatkan etsintääni ja olen sitä tehdessä löytänyt uusia ystäviä, uusia raitiovaunureittejä, suosikkibaareja ja kävelykujia. Jälleen taas uusia sanoja, uusia idoleja.
Kaikki on uutta, mutta kuitenkin merkillisen tuttua.
Thella Johnson on journalisti, kirjailija ja muusikko, joka on syntynyt vuonna 1979. Kesällä 2009 hän käsitteli ruotsalaisten ja suomalaisten ennakkoluuloja ohjelmasarjassa ”Hurrit ja Finnjeevelit” (Hurrare och Finnjävlar), Ruotsin radion P1-kanavalla.
Thellan Ultra Bra Top 5:
1) Kahdeksanvuotiaana
2) Säkeitä Erwin Rommelille
3) Musta, niljaisten lehtien kaupunki
4) Vesireittejä
5) Sankaritar
Teksti: Thella Johnson
Valokuva: Siri Ambjörnsson